Muutamien ystävien ja tuttavien huolestuneita kommentteja, kun Jusan diagnoosi oli selvinnyt:

"En voi ymmärtää mitä sä käyt itsesi kanssa läpi."
"En tajua miten sulla kestää pää, mä olisin hajonnut jo aikoja sitten."
"Muista pitää huoli myös itsestäsi ja mennä ajoissa itse lääkäriin, jos siltä tuntuu. Tollanen pitkäkestoinen stressi, huoli ja suru varmaan syö ihmistä enemmän kuin mikään muu."

No ensinnäkin, ylläolevat tyypithän ovat aivan ihania. Jos tätä lukee joku, jonka oma koira on ihan terve, ja kun se on se kaveri jota pitäisi lohduttaa, mutta kun kaikki sanat tuntuvat niin ontoilta... Ei mitään väliä, ettei niitä Oikeita Sanoja löydy. Oikeasti. Se, että edes yritätte kertoa, että olette mukana jutussa; että olette huolissanne edes ihan vähän (sekä koirasta että omistajasta); että teitä kiinnostaa miten menee; että ehkä olette käytettävissä joskus lenkille tms. seuraksi (silläkin uhalla, että joudutte kuuntelemaan repeatilla ääneenpohdintoja koiran terveysasioista)... Näillä muka-pikkujutuilla on aivan mieletön voima. Ainakin itselleni.

Mutta miten oikeasti selvitä, kun meinaa itkettää 24/7, pää leviää, ei saa nukuttua, ei herää ajoissa jos nukahtaa, ei kehtaa enää inistä aiheesta kenellekään miljoonatta kertaa (eikä kukaan ole siihen aikaan hereilläkään kun itse vielä istuu tietokoneella), kaikki ahdistaa, painoa on kerääntynyt 8 kg lisää neljäss kuukaudessa, hereilläoloaika menee Cushingista lukemiseen lähestyvään tenttiin pänttäämisen sijaan?

Heitän säännöllisesti läppää siitä, kuinka osoitin siinä ja tässä tilanteessa niin loistavaa itsehillintää, että samurait lehahtaisivat kateudesta liekkeihin. Valitettavasti se on vain päänaukomista. Oikeasti olen erinomaisen altis päätymään mielentilaan, jossa rintakehää kiristävä vanne, kurkussa jäkittävä pala ja päätä kääntäessä kireyttään natisevat niskajänteet ovat jokapäiväistä seuraa. Olen oppinut valitsemaan vedenkestäviä tuotteita, jos satun meikkaamaan, ja olen aika hyvä pitämään piilarit päässäni tulvista huolimatta. Ajatus siitä, että jättäytyisin koulusta pois ja viettäisin kaikki päivät lamaantuneena Jusaa halaten (mahdollisesti ääneen parkumisen kera) tuntuu houkuttelevalta.

Onhan tämä nyt vähän kuin löysässä hirressä roikkuisi.

Eniten perseestä on ehkä se, että mudinpoikanen, jonka 8 kk:n kypsässä iässä piti suunnitelmieni mukaan osata jo vaikka mitä, on jäänyt täysin laiminlyödyksi - jos kristallipalloni olisi ollut vähemmän huurteessa, olisin jättänyt penskan ottamatta. Mutta minkäs teet, Jusa alkoi oireilla vasta kolmisen viikkoa Ertin meilletulon jälkeen. Tällä hetkellä tulevan harrastuskoirani osaamiseen kuuluu joka tapauksessa noin viisi asiaa, mukaanlukien sanan "remmirähjä" ihan uusiin sfääreihin nostaminen. Kun nyt Jusan diagnoosin löydyttyä olen aikaisempaa hieman vähemmän lamaantunut, edessä on siis ihan helvetillinen työ sen kanssa. Turhauttavaa, mutta ei nyt auta itkeä siitäkin vielä.

Jusa on aina ollut herkkä koira, joka ottaa erityisesti minun mielenliikkeeni raskaasti. Sen hyvinvointi yksiselitteisesti vaatii, että minä pysyn kasassa. Huolehtimalla omasta hyvinvoinnistani huolehdin koirani hyvinvoinnista. Ja usko pois - vaikka kuinka väittäisit, ettei oma koirasi ole niin herkkis näissä asioissa, et tee sille mitään vahinkoakaan pysymällä itse edes suunnilleen täyspäisten kirjoissa.

Ohessa joitakin itse hyväksi kokemiani juttuja. Itselleni sopivassa tärkeysjärjestyksessä.

1. Älä jää tuleen makaamaan!

Lipsun tästä itse säännöllisesti, tiedän, mutta silti. Kukaan ei voita, jos alan piehtaroida huolessa ja epätietoisuudessa. Älä mieti liikaa. Ja kun kuitenkin mietit, keskity oikeisiin asioihin. Älä jossittele mitä sitten, jos kaikki menee pieleen ja huonosti ja mitä haluat kaiverruttaa hautakiveen. Selvitä, mitä teillä on vastassa. Etsi keinoja pistää hanttiin. Tyrmäysvoitto ei ole ainoa vaihtoehto - koiran Cushingin kanssa se ei ole vaihtoehto lainkaan. Pelaa sen sijaan aikaa: ota selvää, miten voit parantaa koiran oloa ja tukea sen kehon toimintaa.

2. Tee jotain fyysistä.

Itselläni osa ahdistuksesta pakkautuu sellaiseen muotoon, että sitä ei millään aivotyöllä saa purettua. Loppujen lopuksi olen kiukkuinen, kärsimätön, nukun huonosti, tiuskin koirille ja miehelle, en keskity mihinkään mitä teen. Ratkaisu? Itselläni se on ollut juokseminen. Jo 25 min juoksulenkki - itse naamioin sen canicrossiksi ja pidän Jaroa vetoapuna - muutaman kerran viikossa purkaa jännityksiä aivan eri tavalla. Haaveilen myös joko kuntosalikäyntien tai pilateksen tai molempien aloittamisesta (oikeasti: omaa kamppailulajia etsiessä...).

3. Keskity välillä vain yhteen asiaan (muuhun kuin koiran sairastamiseen).

Silläkin uhalla, että kuulostan ennen-oli-asiat-paremmin-ja-pulutkin-lihavampia -ihmiseltä, nykyaika suosii keskittymiskyvyttömyyttä ja rauhattomuutta. Roikun netissä selaamassa luentomateriaaleja, kommentoin juttuja Facebookissa, kuuntelen musiikkia, selaan välillä keskeneräistä nettisarjakuvaa, muokkaan blogitekstiä ja huutelen ajatuksiani keittön puolella tietokoneella istuvalle miehelleni. Kaikki yhtäaikaa. Lopputulos? Hankittu keskittymiskyvyttömyys. Jotkut pystyvät rauhoittumiseen esimerkiksi kutoessaan, minä en. Harjakoiran turkin kampaaminen on aika hyvä suunnitelma B. Ennen kaikkea tarvitsen säännöllisen (päivittäisen) eskapismiannokseni fiktiivisen kirjallisuuden muodossa. Chilintaimien kanssa säätäminen juuri diagnoosin saamisen aikoihin oli myös ihan paikallaan.

4. Kokeile herätä kärsä vasten kärsää.

Toisin sanoen, ota koira sänkyyn nukkumaan. Vaikka se tarkoittaisikin, että käytössäsi on 20 cm:n levyinen kaistale sänkyä, heräät siihen kun joku monottaa takajalalla poskeasi ja luulet tukehtuvasi koska joku on päättänyt lepuuttaa päätään henkitorvesi päällä. Kokeile silti. Niin tarkka kuin itse yöunistani olenkin, on mahdotonta olla nauramatta faaraokoiran närkästyneelle ilmeelle, kun sille yrittää vihjata, että jos sille on annettu oma tyynykin sänkyyn, ei ehkä tarvitsisi nukua pää miehen tyynyllä ja perse omallani. Kyllä hänen kuninkaallinen korkeutensa tietää, miten tyynyjä tulee käyttämän, kiitoksia paljon.