maanantai, 21. toukokuu 2012

Mitäs nyt?

No niin. Ei mennyt sitten ihan suunnitelmien mukaan. Tai lainkaan.

Olen valitettavan varma jo nyt, että Cushing ei edes ollut se syy, jonka vuoksi jouduimme Jusasta näin äkkiä luopumaan. Juuri kun kaikki alkoi näyttää vähän paremmalta. Juuri kun se alkoi taas leikkiä puistossa Jaronkin kanssa. Jusan ruumis meni Eviralle avattavaksi - toivottavasti muutaman viikon päästä olen fiksumpi sen suhteen, mikä vei maailman parhaan ensimmäisen faaraokoiran. Varmasti koskaan ei saada varmuutta siihen, miten suuri tai pieni osa Cushingilla sen oireiluihin oli.

Tulevaisuuteen vähän huonosti näkevänä olin säästellyt muutamia Cushingia koskevia, tietoakin sisältäviä kirjoituksia puolivalmiina koneellani, koska "pitäähän sitä olla jotain julkaistavaa kesälläkin". Sen verran moni on päätynyt blogiin Googlen kautta, hakemalla tietoa kohonneista maksa-arvoista, Cushingista tai aivolisäkkeen kasvaimesta koiralla, että yritän pullauttaa nyt vielä ainakin nuo jutut julkisuuteen. Tässä hiljalleen. Saattaa olla, että joku löytää niistä jotain lukemisen arvoista.

lauantai, 12. toukokuu 2012

Jusalle

En tiedä, miksi halusin kirjoittaa tämän tänne blogiin. Ihmiset lukevat tämän, kaverit, kurssikaverit ja vieraat ihmiset, ja siinä meni se imagoni täyspäisenä... Mutta se tuntui tärkeältä. Makasit takanani sohvalla aina kun kirjoitin tätä blogia muutenkin. Ehkä sä olet siinä nytkin, jos en käännä päätäni ja katso.

Asiat menivät vähän sekavaksi sen jälkeen, kun sä et enää tullut kotiin. En tajunnut, miten paljon merkitsit paitsi mulle ja Hannulle, myös muille koirille. Seuraavana aamuna Jaro ja Pinky ottivat yhteen koirapuistossa, iltapäivällä Erti puri Jaroa reidestä. Jotenkin koko homma sortui kerralla ihan kaaokseksi. Tietysti silti Jaro on nyt se, joka on täällä ensimmäinen ihmisten jälkeen. Se raukka yritti pari päivää ottaa itselleen ne hommat, jotka olivat kahdeksan vuotta kuuluneet sulle - se makaili sohvalla ja katseli mua mietteliäänä kulmiensa alta, ja kun menin sängylle lukemaan tai vain tuijottamaan kaapinovia, se tuli makaamaan ihan viereeni. Kahtena ekana yönä se tuli mukamas nukkumaan sun paikallesi sänkyyn. Eli se makasi siinä silmät auki sen aikaa kun katsoi kohteliaaksi ja lähti sitten vähin äänin omaan petiinsä.

No, sitten se parin päivän jälkeen kai huomasi, että sun hommat olivat aika rankkoja, ja palasi omaksi itsekseen. Tavallaan olin helpottunut. Arvostan sen yritystä, mutta kukaan ei voi olla uusi sinä, ja aloin pelätä että menetin kerralla myös sen persoonan, jonka tunsin Jarona.

Huono puoli on tietysti se, että tuntuu kuin talossa olisi kolme pentua. Kaikki kolme kouhottavat riemuidiootteina kuten aina ennenkin - tai ei, sanoisin, että pahemminkin kuin ennen. Kukaan ei ole se viimeisen päälle kohtelias, rauhallinen tarkkailija. Ja niinpä noi nyt sitten oikein lietsovat toisiaan...

Tiesin, että sun lähtemisesi olisi vaikeaa. En tiennyt, miten vaikeaa. Pahinta ei ehkä ole edes suru, vaan se täydellinen tyhjyys ja voimattomuus. En saa otetta mistään. Ennen meillä asui neljän koiran toimiva lauma, nyt yhtäkkiä täällä on kolme koiraa, joilla ei tunnu olevan mitään yhteyttä toisiinsa. Opetit miten tärkeää on olla aina rauhallinen ja päättäväinen, olla koiransa tukena, koska hajota ehtii sitten myöhemminkin - ja mitä pahempi kriisi, sitä tiukemmin näin. Pari päivää tuntui, että petin siltä osin sekä sut että nämä kolme muuta. En vain jaksanut. Ne olivat tietyllä tapaa yhtä kujalla kuin olin itsekin, yhtäkkiä niiltä puuttui sekä ykköskoira että se rauhallinen ihminen, enkä pystynyt auttamaan niitä siinä mitenkään. Hannu oli tietysti rauhallinen, mutta kyllä sä tiedät miten nämä hommat menevät. Ei se riitä, jos mamma on pirstaleina. Aika ironista sisäistää vasta vain näin jälkikäteen, ettei se mennyt pelkästään niinpäin, että olin sun tukena. Ei läheskään.

Mutta en mä ollut ainoa, joka hajosi, edes hetkellisesti. Hannu itki vielä eläinlääkärillä pahemmin kuin olen koskaan nähnyt. Mun äiti oli itkenyt kun sai tekstarin tapahtuneesta - yritin soittaa sille yöllä, mutta Mikko vastasi, ja ehkä parempi niin. Se on menettänyt koiria itse, ja osasi ehkä sanoa sellaisia asioita, joiden avulla sain nukuttua edes ne muutamat tunnit seuraavana yönä. Faijallakin oli kuulemma tullut tippa linssiin, ettekä te edes niin usein tavanneet. Irja oli arvannut tapahtuneen heti kun faija soitti sille, ennen kuin sanoja oli sanottu... Mutta mä sanoin aina, että sä olit koirana ehdottomasti karismaattisimmasta päästä. Väitän, että aika harva tapasi sut ja unohti. Taatusti useimmille sä jäit kerrasta mieleen.

Aloin naksutella noille muille ulkona pari päivää myöhemmin. Vein niitä ulos enimmäkseen yksitellen, en halunnut enää yhtään matsia, kun niilläkin oli selvästi pinnat kireällä. Mä en jaksa vieläkään paneutua siihen, miten niistä tulisi taas lauma, mutta ehkä mä pystyn just ja just olemaan niille läsnä yksi kerrallaan?

Moni asia jäi kaivelemaan ja kesken. Jotenkin sun lähtösi tuli liian äkkiä kuitenkin, vaikka olin pelännyt sitä joulusta asti. Jos ikinä enää tiedät, mitä mä ajattelen, tiedät, että olen pahoillani jos päästin sut pois liian myöhään; olen pahoillani, kun mulla meni joskus hermot sun kanssasi; olen pahoillani ettei me menty enää mökille yhdessä; olen pahoillani että pääsit niin harvoin juoksemaan vapaana, kun en osannut opettaa sulle luotettavaa luoksetuloa; olen pahoillani etten varmasti pystynyt olemaan sulle ihmisenä niin täydellinen kuin sä olit koirana mulle; olen pahoillani että tämän piti mennä näin.

Mutta mä en ole koskaan pahoillani siitä, että valitsin sut. Jos voisin mennä ajassa sen reilu kahdeksan vuotta taaksepäin, "ihan vain katsomaan faaraokoiria", valitsisin edelleen sut. Vaikka tietäisin, mihin se johtaa. Kukaan muu ei olisi pystynyt opettamaan mua niin kuin sä opetit. Sä olit täydellinen mulle.

Sä olit paljon enemmän kuin koira.

Jusa, kiitos. Mamma rakastaa.

torstai, 10. toukokuu 2012

Suru

Siphra's Devil Inside, "Jusa"

21.11.2003 - 8.5.2012

On meillä salaisuus yhteinen, vain sinä ja minä tiedämme sen.
Sillä minä vain näen sinun nukkuvan edessä takan hehkuvan,
ja minä vain voin käteni ojentaa ennen kuin uni vallan saa
ja tuntea elävän lämpösi ja silittää silkkistä päätäsi.
Ja minä vain metsäpolulla kulkien voin nähdä edessäin
sinun juoksevan kanssa tuulien niin nuorena ja vapaana näin.
Ja minä vain voin nähdä sinun purossa kahlaavan,
ja kun sua kutsun kuiskaten, minä vain näen ruohon taipuvan.

1336772819_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

tiistai, 8. toukokuu 2012

Sanaton

Vuosia sitten yritin kaverini kanssa selittää saksalaiselle tuttavalle käsitettä "sisu". Aikamme siinä selitettiin, ja loppujen lopuksi saksalainen katsoi meitä ja totesi "aah. In Germany we call that 'stupidity'!"

Tiedän vihdoin, mitä eroa on sisukkuudella ja typeryydellä: lopputulos.

Valitettavasti itse olin typerä.

maanantai, 7. toukokuu 2012

Mustaan ääripäähän

Pitää ehkä laittaa tuohon tietokoneen näytön reunaan post-it -lappu. Älä. Hekumoi. Hyvillä. Uutisilla. Miehellä ei ollut tänään hyviä uutisia Jusan päiväulkoilulta: kakka oli "kuin löysää lakritsia" - mustaa ja limaista. Syy? Todennäköisesti verenvuotoa jossain ylempää ruoansulatuskanavassa, maha-maksa-ohutsuoli -alueella. Jusa ei vaikuta edelleenkään kipeältä, ja ikenet ovat normaalin väriset, mutta eihän tämä hyvää lupaa.

Perjantaiksi piti varata eläinlääkäriaika joka tapauksessa. Saa nähdä, onko suunnitellulle ACTH-kontrollille kuitenkaan tarvetta.

Sattuu.