Niin. Jusa sitten sairastui, taas vaihteeksi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun diagnoosiksi saatiin jotain kroonista - viimeiset 1½ vuotta se on elänyt maksavikaisen statuksella. Sen sijaan tämä oli ensimmäinen kerta, kun ahdistus diagnoosista ei hellittänytkään ensimmäisen nukutun yön jälkeen. Päinvastoin. Mitä enemmän Cushingista luin, niin artikkeleita kuin omistajien kokemuksiakin, sitä enemmän aloin huolestua. Diagnoosin tarkentuminen lisämunuaisperäiseksi lisäsi hätääntymisentunnetta entisestään. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että "game over" -teksti häälyy heti seuraavan nurkan takana.

Mutta miksi siitä pitää kirjoittaa blogi?

No koska.

Ensinnäkin, tarvitsen tilan, jossa puida asiaa vaikka omaan kyllästymiseenikin asti, vaarantamatta ihmissuhteitani sortumalla jankkaamiseen. En halua parisuhteeni tai ystävieni kanssa käytävien keskustelujen pyörivän pelkästään Jusan diagnoosien ympärillä, enkä halua vallata yhtäkään nettifoorumin ketjua pelkästään asian märehtimiselle. Maailmassa on muitakin asioita, jopa minä ymmärrän sen verran. Mutta haluan silti järjestellä ajatuksiani muutenkin kuin kiertämällä kehää päässäni.

Toisekseen, huomasin, että niitä muiden samassa tilanteessa olevien kokemuksia oli vaikea löytää. Varsinkin suomeksi. Englantikin olisi kelvannut - ja löysinkin kyllä peräti koirien Cushingille omistetun nettifoorumin - mutta hoitokäytäntö Jenkeissä on aika erilainen kuin Suomessa. Siellä käytetään jossain määrin eri lääkkeitä, ja meillä taas Cushing-koiria ei yleensä hoideta kirurgisesti. Lisäksi maiden välillä tuntuu olevan aika reippaita eroja siinä, mikä koetaan koiran hyväksi elämänlaaduksi. Siitäkin löydöstä oli toisin sanoen vähemmän iloa kuin olin toivonut. Toinen syy kirjoittaa blogia on siis se, että ehkä jonain päivänä joku toinen koiranomistaja on samassa tilanteessa, ehkä hän löytää blogiini, ja ehkä tästä on silloin jotain apua.

Ja kolmannekseen, koska.

Koska.

Tämä on vakuutus.

Blogissa ei voi käydä niin, että kun se on aloitettu, päätähti kuolee viikon päästä johonkin käsittämättömään tämä-tapahtuu-yhdelle-miljoonasta -komplikaatioon. Eikä voi käydä niin, että koira on lopetettava kahden viikon päästä, kun lääke ei vain ala toimia, ja olo jatkaa huononemista. Koska kirjoitan blogia, koiran on reagoitava lääkehoitoon kuten toivottua, ja meidän on saatava vähintään se joissakin lähteissä diagnoosin jälkeiseksi elinajaksi arvattu kaksi vuottamme. Huomatkaa, vähintään. Ja nyt puhutaan hyväkuntoisista, kivoista vuosista. Sellaisista vuosista, joiden aikana me käydään agilitykentällä, jäljellä, tapaamassa tyttökoiria ja opetellaan muutama urpo temppukin vielä. Blogit ovat sankaritarinoita varten - edes pieniä sellaisia, arjen legendoja, varten.

Mikään ei tule minun ja koirani väliin ilman kunnon tappelua. Ei maksa - eivätkä takuulla jotkut lisämunuaiset.