Aika moni on ihmetellyt, miten tällaista sotkua oikein jaksaa.

Vastaus: siten, että yrittää miettiä mahdollisimman vähän.

Mikä ei ehkä ole se mielikuva, jonka tästä blogista saa. Välillä se ei ole edes se mielikuva, jonka itse elämästäni saan - esimerkiksi eilen ehdin koululta bussipysäkille tallustellessani keksiä Jusan muutaman viikon takaisista verikoetuloksista, että itseasiassa sillä on Cushingin lisäksi leukemia (piti tarkistaa tyypilliset oireet heti kun pääsin kotiin). Polkiessani sitten taas illalla töistä kotiin olin muuttanut tee-se-itse -diagnoosin lymfoomaksi (piti tarkistaa tyypilliset oireet heti kun pääsin kotiin). Ja tänään käydessäni kaupoilla Jusalla oli...olikohan se nyt pernan hemangiosarkooma (piti tarkistaa tyypill-- no varmaan huomaatte tietyn kuvion tässä). Miten niin "voisin jättää diagnosoimisen valmistuneille eläinlääkäreille"?

Oikeastihan homman kuuluisi mennä niin, että jos ja kun kuitenkin miettii, pitäisi miettiä oikeita asioita - ei jäädä tuleen makaamaan! Ei ole mitään järkeä piehtaroida siinä mitä sitten, jos kaikki menee pieleen ja huonosti ja mitä haluaa kaiverruttaa hautakiveen. Fiksumpaa olisi etsiä keinoja pistää hanttiin. Tyrmäysvoitto ei ole ainoa vaihtoehto - koiran Cushingin kanssa se ei ole vaihtoehto lainkaan, tuskin myöskään silloin, jos Jusan oireiden takana on vielä jotain muutakin. Sen sijaan pitäisi pyrkiä pelaamaan aikaa, ottaa selvää, miten voi parantaa koiran oloa ja tukea sen kehon toimintaa.

No ei se nyt ole niin helppoa sitten kuitenkaan toteuttaa, vaikka teorian tietäisikin. Heitän säännöllisesti läppää siitä, kuinka osoitin siinä ja tässä tilanteessa niin loistavaa itsehillintää, että samurait lehahtaisivat kateudesta liekkeihin, mutta valitettavasti se on vain päänaukomista. Kuten nyt ehkä on jo tullut selväksi.

Ja ikään kuin ei olisi riittävän lamaannuttavaa ja stressaavaa jo itsessään pyörittää lähes koko ajatustoimintaansa Jusan sairastelun ympärillä,  ahdistun varmuuden vuoksi vielä lisää lauman nuorimman jäsenen takia. Mudinpoikanen, jonka tänään 8 kk:n kypsässä iässä pitäisi nimittäin suunnitelmieni mukaan osata jo vaikka mitä, on jäänyt täysin laiminlyödyksi tässä hässäkässä. Jos kristallipalloni olisi ollut vähemmän huurteessa, olisin jättänyt penskan ottamatta. Mutta minkäs teet, Jusa alkoi oireilla vasta kolmisen viikkoa Ertin meilletulon jälkeen. Tällä hetkellä tulevan harrastuskoirani osaamiseen kuuluu joka tapauksessa noin viisi asiaa, mukaanlukien sanan "remmirähjä" ihan uusiin sfääreihin nostaminen. Edessä on siis ihan hel-ve-til-li-nen työ sen kanssa. Turhauttavaa, mutta ei nyt auta itkeä siitäkin vielä.

Jusa on aina ollut herkkä koira, joka ottaa erityisesti minun mielenliikkeeni raskaasti. Sen hyvinvointi yksiselitteisesti vaatii, että minä pysyn kasassa. Tavalla tai toisella.

Toistaiseksi omistajan lääkitsemistä ei ole tarvittu. Pillereiden sijaan hankin päivittäisen eskapismiannokseni fiktiivisen kirjallisuuden muodossa. Kurssikaveriltani lainaama ihan järjettömän hyvä Dresden files -sarja alkaa kuulemma lähestyä loppuaan, joten uusia ideoita otetaan vastaan - ajatus kymmenennestä kierroksesta Harry Potteria ei inspiroi.

Juoksulenkit Jaron kanssa ovat aika hyviä päännollaushetkiä. Kun joutuu keskittymään jalkojen liikeratojen miettimiseen askelia kuulematta (älkää kysykö...), ympäristön tarkkailemiseen ohitushaluisten pyöräilijöiden varalta, juoksohjelman musiikin kuuntelemiseen ja sen huonoudesta urputtamiseen sekä Jarolle ohjeiden huutelemiseen (suunnan ja vauhdin määräämisen lisäksi tarpeellisia ovat myös komennot, jotka tarkoittavat mm. "tuu nyt veks sieltä ojasta heinätuppoa saalistamasta", "anna sen linnun olla" ja "viititkö nyt vetää, kun tässä on ylämäki"), ainakin oma multitasking-kapasiteettini ylittyy. Ei vain pysty keskittymään enää Jusan vilkkuluomiin ja veriarvoihin. Juoksun jälkeen venytellessä ja suihkussa sitä on sen verran endorfiineissa, että ihan sama mitä miettii - ei onnistu täydellä teholla kuitenkaan, ja karisee mielestä kauan ennen kuin on saanut itsensä kuivattua.

Ja sitten - blogista huolimatta - joskus vain tekee ihan järjettömän hyvää päästä puhumaan jollekin. Tänään mietiskelin puhelimessa hetken (ainakin se tuntui hetkeltä? Sori H jos siihen meni puoli tuntia!) Jusan tämänhetkistä tilannetta yhdelle ystävälleni, eilen tuuletin vähän synkempiä mietteitä samasta aiheesta harrastuskaverille. Pienikin kiinnostuksenosoitus poistaa hetkeksi sen toistuvasti hiipivän illuusion, että olisi jotenkin yksin ja pieni ja voimaton. Ehkä pitäisikin kerätä ystävistä, tuttavista ja muista uhrautumisenhaluisista (tai velvollisuudentuntoisista...) joku hätänumerolista, jota voi soitella läpi aina kun touhu meinaa näyttää tavallista murheellisemmalta.